Tuomarointi oli jo joulukuussa viime vuoden puolella enkä ole selviytynyt kirjoittamaan sen etenemisestä vasta kun nyt. Syy ei ole häpeä tai se etten haluaisi kertoa epäonnistumisesta vaan se, että henkilökohtainen elämä on tuonut yllättäviä käänteitä lapsiperheen arkeen. Olen jäänyt sairaslomalle yrittäessäni kantaa kahta pientä ihmistä sisälläni määränpäähän saakka. Tämä muutos on tuonut elämääni niin paljon muita epävarmuustekijöitä etten ole pystynyt käsittelemään jotain toista, jonka joudun luokittelemaan arvoasteikolla tärkeydessä alemmaksi. Kaikki on kuitenkin hyvin, mutta koskaan ei tiedä miten käy..

Niin.. aina voi käydä miten vain kun lähdetään tavoittelemaan asioita joita ei voida ennalta sen kummemmin ennustaa. Mitään ei kuitenkaan tapahdu jos sille ei anna mahdollisuutta. Muutos ja jopa epäonnistuminen opettaa ja kasvattaa meitä aina johonkin suuntaan. En siis pelkää epäonnistumista ja pyrin aina oppimaan jotain niistä. Koen, että saamalla aina kaiken tietynlainen periksiantamaton sinnikkyys alkaa laiskistua. Kolaukset matkan varrella saa miettimään asioita uudesta näkökulmasta ja näin suunnitelmat jalostuvat yhä paremmiksi. Osittain tämänkin vuoksi tällaiset projektit kannattaa suunnitella riittävän mielenkiintoisiksi.

Palataanpa tuonne joulukuiseen Roomaan. Toimin tuomarina QEP -sessiossa koko lauantaisen päivän jossa saa todella hyvän kuvan eurooppalaisesta valokuvaamisen tasosta. Olen toistaiseksi ainoa suomalainen tuomari, mutta tälläkin kertaa yksi suomalainen sai jälleen, saavuttamalla itselleen QEP -arvonimen, itselleen myös oikeuden toimia tuomaristossa. Tämän kertaisen upean sarjan takana oli Marko Koivuporras Studio Streetistä (Seinäjoki). Lisäksi kansainvälisten tuomarikolleegoitteni kanssa käydyt keskustelut alan tulevaisuudesta sekä kuvaamisen tasosta Euroopassa, ovat aina erityisen antoisia. Italia näyttäytyi lempeän leutona ja Rooma jo pelkkänä kaupunkina juurtuu sydämeeni yhä tiukemmin.

Minun sarjani MasterQEP -arvonimen haussa arvioitiin lauantai-iltana. Tulos oli 2 puolesta, 5 vastaan. Peli oli sillä selvä. Suurin syy epäonnistumiseen oli se, ettei tuomaristo ymmärtänyt kuvien takana olevaa tarinaa. Minun olisi pitänyt laittaa hakemukseen mukaan se tarina.. mietin sitä kovasti ja olisin halunnut mukaan kirjan jossa olisi ollut kuvia enemmän sekä se tarina.. En muista enää syytä miksi se todellisuudessa jäi tekemättä. Ehkä minulle sittenkin tuli kiire. Ajattelin, että tämä on kuvakilpailu, ei tarina.. mutta kokonaisuutta ajatellen se olisi todella tukenut visuaalista antia. Olin toisaalta kovin tyytyväinen, että tuomaristo ei ollut ymmärtänyt kuviani tai niiden taustaa.. olin saavuttanut yhden asettamistani tavotteista: Näytin heille jotain sellaista jota he eivät olleet ennen nähneet. Lisäksi suomalainen kulttuuri vain on hieman outoa ja vierasta Keski-Euroopassa. Tuomaristo vakuutti minulle, että varsinaisesti kuvien laadussa ei ollut vikaa vaan siinä, etteivät he vaan tienneet mihin tarttua niitä katsottaessa. Palautteessa kuitenkin luki suunnilleen näin: Hyvä kuvaaja jolla on teknisiä ongelmia. Niin.. eivät ne olleet ongelmia vaan valintoja. Tämä muistuttaa minua siitä, että tämä arvonimihaku ei voi olla samalla taideprokkis vaan tässä tulee esitellä vakaa tekninen osaaminen hyvän idean lisäksi. Tässä sarjassa esittelemäni tyyli arvioitiin siis vain teknisestä näkökulmasta koska fiilikseen olin päässyt vain minä itse. Nyt punnitsen sitä, kannattaako minun todella vielä kerran laittaa tämä sarja seuraavaan arviointiin tarinan kera vai onko se vain rahan hukkaamista.

Projekti sinänsä ei ole kuollut mihinkään. Olen saanut apurahaa Finnfotolta näyttelyn järjestämiseen ja kirjan tekemiseen. Lisäksi olen alustavasti saanut vihreää valoa näyttelyn pitämisestä VB -valokuvakeskuksella vuonna 2016. Lisäksi tämän ympäriltä on poikinut muitakin mielenkiintoisia ideoita ja mahdollisia yhteistyötahoja joista en vielä voi kertoa sen enempää.

koen olevani onnistunut. Arvonimi olisi kruunannut projektin yhden vaiheen mutta olen saanut jo nyt paljon enemmän kuin osasin odottaa. Suosittelen lämpimästi tällaista itsensä ammatillista haastamista jokaiselle valokuvaajalle.

Haluan jo tässä vaiheessa kiittää tukijoukkoja! Lisäksi jälleen kerran on ollut mahtavaa tehdä töitä Pia Koposen ja Carita Ahosen kanssa. On huikeaa huomata miten ympäriltä löytyy ammattilaisia lähes mihin tahansa. Verkostoituminen rules!!!

lopuksi vielä sarjani kokonaisuudessaan.

_Tiina