Eräkuvaajan tarinoita 2. Ajamisen riemua
Tuulta ja tuiskua.
Työni Eränkävijät -ohjelman kuvaajana on ollut huikea matka Suomen kauneimmilla seuduilla ja riistamailla. Kilpisjärven tunturimaisemat ja jokilaaksot ovat jättäneet minuun pysyvän jäljen loppuiäkseni. Samoin jännittävät karhujahdit huikeitten eräukkojen seurassa itärajalla ovat olleet mahtavia kokemuksia, joita ei monessa muussa työssä, näin luontoihmisen näkövinkkelistä, saa. Ajattelin avata tässä ensimmäisessä tarinassani kuitenkin ensin sitä työn osa-aluetta, joka ei ole kovinkaan romanttinen tai runollinen vaan kaikkein tuskaisin osa eli matkanteko kuvauspaikalle.
Kuopiosta Kilpisjärvelle on matkaa n. 900 kilometriä. Matkat olen ajanut aina omalla autollani, joka tarkoittaa sitä, että autossa istumista tulee noin 11-14 tuntia suuntaansa vähän kelistä riippuen. Matkaan saisi varmasti kulumaan helposti kauemminkin, mutta hätäisenä persoonana olen ajellut nämä pätkät yleensä kahden pysähdyksen taktiikalla. Autolla ajaminen sinänsä on ihan rauhoittavaa touhua jos tiet eivät ole liukkaat tai sää on poutainen. Saapahan rauhassa tykittää mielimusiikkiaan Spotifysta ihan koko sielunsa kyllyydestä ja uppoutua omiin ajatuksiinsa.
Tie Muoniosta Kilpisjärvelle on varmasti vaarallisin tieosuus mitä Suomen maanteiltä löytyy ainakin talvikeleissä. Varsinkin viimeinen reilut sata kilometriä ovat huonolla säällä suorastaan pelottavat. Monet kerrat olen miettinyt tuolla pätkällä pimeässä ajaessani, että onpa ollut tuuria kun ei mitään ole sattunut, enkä ole joutunut edes rengasta vaihtamaan tulipalopakkasissa. Vuosi takaperin talvella sattui sitten sellainen keli tuonne pohjoiseen ajellessa etten ollut aiemmin kokenut. Tuuli Karesuvannon jälkeisellä ylängöllä oli tuiskuttunut osittain toisen kaistan umpeen ja näkyvyys oli ajoittain täysi nolla. Ainoastaan aurausviitat näyttivät missä kohtaa tienreuna oli ja oja alkoi. Tuulen nopeudeksi oli alempana Kilpisjärvellä mitattu kyseisenä iltana reilusti yli 30 metriä sekunnissa, niin ei ihme, että välillä joutui ohjauspyörää kääntämään vastatuuleen ihan suorallakin tiellä. Pelottavinta sinä iltana, niin kuin muinakin iltoina, oli tietysti raskas rekkaliikenne, jota on paljon. Joka talvi kymmeniä rekkoja suistuu tieltä ojiin ja pahimmassa tapauksessa ulosajot saattavat katkaista tien useiksi tunneiksi ennen kuin hinausautot ehtivät paikalle.
Olin tuonakin iltana ohittanut jo kaksi täysperävaunullista rekkaa, jotka olivat ajaneet ulos tieltä. Ainoastaan tuiskusta loimottaneet hätävilkut paljastivat tapahtumapaikan muutama kymmenen metriä etukäteen. Onneksi yhdistelmät olivat pysyneet suorassa ja pelkkä nuppi oli puskeutunut molemmissa tapauksissa kymmenisen metriä ojan puolelle ja yksi kaista oli vapaana. Suurimmat syyt ulosajoihin tuolla osuudella ovat tietysti mutkainen, liukas ja kapea tie, mutta myös rekkakuskien liian suuri nopeus. Sydän oli joka kerta kurkussa, kun mäen nyppylän ja lumituiskun takaa ilmestyi ensin valonheittimet ja sitten valtava rekannuppi. Koska suurimman osan matkasta oli käytössä vain yksi kaista, niin ensimmäinen toimenpide oli koittaa löytää sellainen “lokerikko” omalta kaistalta, että rekka mahtuisi ohittamaan. Hyvällä tuurilla ehti sellaisen löytää, mutta yleensä piti täräyttää oma auto keula edellä lumidyyniin pois vääjäämättä lähestyvän rekan edestä ja toivoa, että pääsisi siitä sitten omin avuin irti. Vauhtia rekoilla oli lähes kaikilla liikaa, mutta nyt raju myrskytuuli ja huono näkyvyys saivat ainakin osan hiljentämään henkilöautojen kohdalla. Viimeiset parikymmentä kilometriä sainkin ajella muutaman auton letkassa pariakymppiä ja voin sanoa ettei tehnyt yhtään mieli painaa kaasupoljinta syvemmälle. Tuona iltana olin todella onnekas, että pääsin perille Kilpisjärvelle ilman haavereita. Lapin maisemien lisäksi puuskissa hurjasti vaappuneet perävaunut ovat nekin jääneet pysyvästi mieleeni.
