Eräkuvaajan tarinoita 3: Venäjän tulli
Tervemenoa viihtymään.
Ajoittainen pessimismini puskee välillä pintaan, joten valoitanpa hiukan lisää näitä eräkuvaajan vähemmän mieluisia kokemuksia. Aiemmassa blogissani kirjoittelin matkanteosta Kilpisjärvelle, joka on matkan pituuden ja monesti olosuhteiden vuoksi raskasta. Nyt avataan näkökulmaa kuvausmatkoiltani Venäjälle, jotka mittaavat ihmismielen lujuutta aivan toisella tavoin.
Olen ollut kuvaajana myös Eränkävijät - Alpeilta Arktiselle, kansainvälisessä tv-sarjassa, jota parhaillaan esitetään YLE1 kanavalla. Kyseisessä tuotannossa olin mukana Kilpisjärvellä Akin, Emilian ja Äijän touhuissa ja Venäjällä seuraamassa Laatokan koilisrannalla asustelevan Viktorin elämää. Matkaa Vitelen kylään, Karjalaan, on Kuopiosta melkolailla tasan neljäsataa kilometriä. Yleensä kokoonnuimme ennen puoltapäivää Joensuussa, jossa kuvausryhmämme pakkautui tavaroineen tulkkimme autoon ja aloitimme sieltä ruokakauppojen kautta matkan kohti Niiralan raja-asemaa. Venäjän tulli oli ohjeistanut meitä tilaamaan alueidemme kauppakamareilta kuvauskalustoillemme omat “passit” eli Ata Carnet -asiakirjat. Niiden tarkoitus oli nopeuttaa ja selkeyttää rajan ylityksiä silloin kun arvokkaampaa tavaraa kuljetetaan ja liikutaan EU-maiden ulkopuolella. Ideana siis se, että jokaisella kuvaajalla on mukanaan virallinen Ata Carnet, jossa lukee mukana oleva kalusto sarjanumeroineen, hintoineen ja painoineen päivineen. Sama asiakirja toimitetaan myös sähköisenä tullien järjestelmiin, josta ne on tarvittaessa luettavissa ja haettavissa. Kuten ehkä jo arvata saattaa, niin hommathan eivät kuitenkaan rakkaan itänaapurimme tullissa kovin jouhevasti sujuneet.
Suomen päässä koko kolmehenkisen tiimimme Carnetit käsiteltiin ja leimattiin nopeimmillaan noin vartissa. Lähtömaahan jäävä Carnetin kalustolista -välilehti repäistiin siis irti ja nivaskaan lyötiin leima tiedoksi naapurin viranomaisille, että nämä ja nämä kamat on tuotu Suomen rajan yli. Venäjän tullin puolella saimme joka kerta sitten samanlaisen kohtelun: kaikki kalusto ja henkilökohtaiset tavaratkin raahasimme autosta tullin tiloihin, Ata Carnetit ja passit pöydälle odottamaan jatkokäsittelyä ja ukot istumaan parille muovijakkaralle odotustiloihin. Pöydältä meidän asiakirjat hävisivät sitten jossain vaiheessa toimiston puolelle. Tämän taianomaisen hetken jälkeen ei sitten muuta tapahtunutkaan pitkään aikaan. Siis todella pitkään aikaan. Pahimmillaan asiakirjat olivat käsittelyssä yhdeksän tuntia! Istuimme siis niillä kusenpolttamilla jakkaroilla yhdeksän tuntia odottelemassa viitsisikö/jaksaisiko/haluaisiko, joku ystävällinen virkailija ottaa sen tulomaahan jäävän välilehden pois siitä nipusta, tarkastaa kamamme ja leimata Carnetin. Kävimme vajaat kymmenen reissua rajan tuolla puolen ja kaikki tullimiehet ja -naiset tulivat “tutuiksi” noina kymmeninä tunteina, jotka vietimme tullin tiloissa. Tulkkimme, joka oli ylittänyt rajan satoja kertoja myös suomalaisten metsästäjien ja heidän aseittensa kanssa, kertoi ettei koskaan ollut rajanylitys ollut ollut näin hankalaa. Parina kertana kävi hyvä tuuri ja työvuorossa oli tulkkimme tuttu tullipäälikkö, joka junaili meidät läpi noin kolmessa tunnissa. Koskaan ei meille oikeastaan selvinnyt, mikä asiassa oikein maksoi. Epäilimme, että Carnetin käyttö ei ollut kovinkaan tuttua Venäjän tullille ja sen vuoksi kukaan ei halunnut ottaa meistä ns. vastuuta ja päästää läpi. On myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että joku virkailijoista joutui nakuttelemaan kaikki Carnettimme tavarat sarjanumeroineen heidän omiin järjestelmiinsä ns. yksisormijärjestelmällä, vaikka kaikki tiedot olivat valmiina papereissa ja sähköisessä muodossa. Nämä ikimuistoiset hetket tullissa kasvattivat kyllä pitkäveteisyydellään “zeniläisimmänkin” ihmisen luonteenlujuuden ihan uusiin sfääreihin.
Kaiken kaikkiaan tuo neljänsadan kilometrin matka Kuopiosta Viteleen kesti pahimmillaan yli kuusitoista tuntia. Voin siis varauksetta suositella kaikille hektiseen elämään kyllästyneille kollegoille tai kuvausalan harrastajille visiittiä kaluston ja Ata Carnetin kanssa itärajan taakse rauhoittumaan. Tervemenoa viihtymään!
Onneksi jokaisen tulliepisodin jälkeen saatiin nauttia karjalaisesta vieraanvaraisuudesta ja tutustua venäläiseen maaseutukulttuuriin isäntämme Viktorin luona. Hienoja retkiä ja hetkiä olivat ne.
Eränkävijöiden facebook-sivulla on muuten menossa kampanja Viktorin Suomeen kadonneen isoisän löytämiseksi - Käy katsomassa. Koskaan ei voi tietää onko juuri sinulla ratkaiseva vihje.
